Eilen päivällä

minulla oli kova ikävä vauvaa. Oikein humahti adrenaliiniryöppy, että minähän haluan synnyttää sen. Että saan vauvan syliin, saan koskea, imettää, vaihtaa vaippaa, katsoa pieniä sormia. En ole koskaan nähnyt niin pientä ihmisen alkua kun tulen näkemään. Ja voin nähdä sen joka päivä, joka hetki. Olen ihmeissäni jo nyt.

Yöllä alitajunta teki tepposet. Ei tässä niin rempseästi ollakaan menossa eteenpäin. Unessa olin antanut vauvan nukkua viisi tuntia putkeen ja pelkäsin, että se kuolee nälkään. En osannut imettää. Vaipanvaihto ei sujunut, koska mihinkään ei tullut kunnon valoja. Huusin miehelleni, että eikö noita lamppuja voi vaihtaa ajoissa! Hah, parempi että kiukuttelen (välillä) unessa enkä valveilla.

Katsottiin eilen äitiyspakkauksen mukana tullutta kestovaippaopasta. En tiedä oliko se hetkellinen mielenhäiriö, mutta aloin lämpenemään kestovaipoille yhä enemmän. Toisaalta kirppareiden vaippakasat ovat olleet luotaantyöntäviä kaikenkirjavia nuhrukasoja...Pientä asennevammaa siis vielä ilmassa. Lupaan kuitenkin perehtyä vielä aiheeseen, vaikka yksinkertainen vaippaesite muistutti monimutkaisine vaippavaihtoehtoineen lähinnä aivokirurgiaa. Ai miten niin ÄO laskee raskausaikana?

Pesukone pyörittää ensimmäistä vauvanvaatesatsia. Valkoista. Vihdoinkin sain aikaiseksi. Minua hykerryttää jossain sydämen tienoilla. Aamulla ajattelin, että ei se sitten yöllä syntynytkään. Ei sillä, että mitään merkkejäkään siihen olisi. Odotus on vaan niin valtava. Jos totta puhutaan, vauva viihtyy mahassa erinomaisesti, mahtuu hyvin tanssimaan sambaa. Äitin tyttö.