Synnytyskertomus

Perjantaina 4.12. kävimme siis yliaikaisuuskontrollissa ja seuraavana aamuna klo 8.30 menimme sairaalaan, jossa oli tarkoitus aloittaa käynnistys. Aluksi otettiin vauvan sydänkäyrää, mutta vaihtelu oli niin suurta, että piti odottaa lääkärin lupaa ennen kuin minulle voitiin antaa käynnistyslääkettä. Klo 11 aikoihin otettiin taas käyrää ja jälleen siellä oli isoja vaihteluja. Ennen lounasta sain kuitenkin ensimmäisen lääkemurusen (1/4 tablettia). Kätilö oli oikein mukava ja kertoi minulle erilaisista kivunlievitysvaihtoehdoista.

Sairaalaan lähdössä. Viimeinen masukuva.

Puoli neljältä iltapäivällä sain lisää Cytoteckiä. Mitään erityisiä tuntemuksia ei ollut. Makuulla en tuntenut lainkaan supistuksia, liikkeellä niitä tuli, mutta ne olivat täysin kivuttomia. Päivä meni nukkuessa pois univelkoja, tuntui että ruokaa oli kokoajan tarjolla ja havahdun aina syömään :) Mieheni tuli illalla vierailulle ja kävimme ulkona vähän kävelemässä, lääkkeen vaikutusta kun kannatti yrittää edistää olemalla liikkeellä. Illalla seitsemän jälkeen otettiin taas vauvasta sydänkäyrää. Nyt piirtyi esiin myös selkeitä, säännöllisiä supistuksia, mutta ne olivat täysin kivuttomia. En kuitenkaan saanut supistusten takia lisää käynnistyslääkettä. Vauvan kannalta (ja varmaan äidinkin) on parasta, että synnytys yritetään käynnistää mahdollisimman "vähällä". Liika lääkitys voi johtaa erittäin nopeaan ja kivuliaaseen lopputulokseen, ja kätilö kertoi, että vauva ei kestä, jos supistuksia lähtee tulemaan lääkkeen takia liian tiheään.

Ikää 1 vrk. Ajatella, että tuo on kasvanut minun sisälläni, minä olen sen synnyttänyt. Noin ison ja pienen tytön. Sitä me vieläkin ihmetellään.

Yhden aikaan yöllä otin nukahtamislääkkeen ja parasetamolia. Alavatsalla tuntui lievää kuukautiskipumaista tunnetta. Ajattelin, että kannattaa levätä niin paljon kuin mahdollista, jos vauva vaikka syntyy seuraavana päivänä. Heräsin sunnuntai-aamuna jo ennen kuutta ja lähdin heti kinuamaan lisää Cytoteckiä... Kuukautiskipumainen jomotus lisääntyi hiukan päivän mittaan. Miehen kanssa käytiin taas pienellä lenkillä ulkona.

Tapasin iltapäivällä sairaalan kahvilassa ystäväni, joka ojensi minulle Sisu-askin:) Hän on oikeastaan toiminut Personal Trainerinani koko raskausajan ja olemme hänen kanssaan tehneet monia pitkiä kävelylenkkejä. Nyt alkoi supistukset (tosin kivuttomat) tuntua jo ihan siinä kahvittelun aikanakin. Ja Personal Trainerihan passitti minut kävelemään sairaalan portaita ylös-alas ihan urakalla. Tämän vierailun päätteeksi meninkin taas sydänkäyrään ja nyt supistukset piirtyivät niin tiuhaan, että alkoi itsestäkin tuntua, että nyt ei ehkä ole enää tarvetta käynnityslääkkeelle...

Kätilö tutki kohdunsuun tilanteen (mikä tuntui karsealta), mutta siellä ei ollut mitään muutoksia tapahtunut. Vartin yli viisi iltapäivällä menin lämpimään suihkuun, mikä usein edistää synnytyksen käynnistymistä. Ja niin siinä sitten kävi, että suihkussa alkoi kipeät supistukset, jotka muuttuivat nopeasti säännöllisiksi. Miehelle laitoin heti tekstaria: meiltä on onneksi sairaalaan vain lyhyt ajomatka. Kytkin TNS-laitteen selkääni ja se helpotti kipua jonkin verran ja auttoi myös rentoutumaan supistusten välillä. Mies kirjasi supistuksia ylös (jotain tekemistä sillekin:)) ja minä kärvistelin...Totesin, että huonekaverini, jolla oli myös käynnistetty synnytys, oli ollut paljon coolimpi kuin minä, vaikka näin että kipuja oli hänelläkin. Aika pian meikäläinen jo tirautti itkutkin ja kun mies kysyi, mikä hätänä, sanoin, että itken vain helpotuksesta kun tämä supistus on kohta ohi... Yksi hienoimpia hetkiä elämässä (ennen lapsen syntymää) on hetki supistusten välissä. Silloin ei kannata murehtia seuraavaa supistusta! Ruikutin myös miehelleni, että muistuta sitten, että jos joskus väitän tämän synnytyksen olleen jotenkin hieno kokemus, niin minä puhun p***aa! No, nyt väitän että se OLI mahtava kokemus. Enkä puhu p***aa!

Ja näiden välissä piti muka seurata Linnan juhlia...

Synnytyssaliin lähtö tapahtuikin sitten kiireellä ja tehokkaasti, kun vauvan sydänäänet laskivat ja mieheni lähti hakemaan kiireesti kätilöä paikalle. Itse en olisi huomannut edes reagoida koko sydänääniin kun olin niin supistusten vallassa... Paikalle tuli nopeasti useampi kätilö ja pari lääkäriä, minut komennettiin konttausasentoon (vauvalle parempi asento) ja lähdettiin nopeasti viemään saliin, jossa sydänääniä voidaan seurata jatkuvasti. Siinä tuli itselle sellainen pelästyksestä johtunut paniikki-itku. Mielessä kieltämättä kävi, että jospa ne nyt vain leikkaisi sen nopeasti pois niin loppuisi nämä kivut...Salissa olin siis kokoajan kiinni sydänkäyrissä, asennettiin kanyyli ja laitettiin nesteitä tippumaan suoneen. Koska sektioriski oli vielä olemassa, en saanut vielä kipupiikkiä tai juotavaa. Ilokaasun voimalla mentiin ja tartuin siihen kuin hukkuva oljenkorteen...Se oli turvaleluni koko pitkän yön (sairaalan papereiden mukaan klo 21:19-07:00 välisen ajan!). Vielä synnytyssaliin tullessa kohdunsuulla ei ollut tapahtunut mitään muutoksia, vaikka kovia kipuja oli ollut jo useampi tunti. Tämä ilmeisesti liittyy juuri käynnistyslääkkeisiin.

Kipupiikin sain vähän ennen yhtätoista illalla ja se kyllä lievitti supistustuntemuksia todella tehokkaasti. Noin tunnin verran oli miltei täysin kivutonta ja sen jälkeenkin noin pari tuntia supistukset olivat sen verran lieviä, että ehdin jo unohtaa, miltä ne todellisuudessa tuntuvat...Kun supistukset taas kovenivat, oli ihanaa kuulla, että kohdunsuu on jo 3-4 senttiä auki ja minulla oli mahdollisuus saada epiduraali - tuo jumalten keksintö kaikille synnyttäville! Onkohan sen keksijä saanut jo Nobelin rauhanpalkintonsa? Lääkäri kävi puhkaisemassa kalvot ja kuuma lapsivesi lorahteli ulos. Lapsiveden väri oli vihertävä (=vauva kakannut lapsiveteen), joten lapsen hengitystiet imettäisiin heti kun pää olisi pihalla, ettei lapsi ehtisi imaista vettä henkeensä ja saada siitä infektiota.

Anestesialääkäri totesi, että täällähän on lämmin vastaanotto, kun sanoin hänelle, että hirveän mukavaa että pääsit paikalle :) Vähän jännitti epiduraalin laitto, mutta se ei kyllä sattunut ollenkaan! Ja voi sitä helpotusta. Muutos kivun voimakkuudessa oli radikaali! Sain samalla myös oksitosiinitipan tehostamaan supistuksia. Liekö oksitosiinin vaikutusta, mutta fiilistelin sen loppuyön ajattelemalla vauvaani, kaikenlaiset ihanat ajatukset valtasivat mieleni. Mies torkkui keinutuolissa. Minä vetelin ilokaasuhenkosia, lepäsin ja olin rauhallinen, ajattelin viime päiviä, ajattelin lastani, ajattelin kuinka hienoa on olla juuri siinä juuri sillä hetkellä ja kuinka paljosta olen jo selvinnyt... Epiduraalipuudutetta sain kaikenkaikkiaan kolme kertaa. Vähän ennen kuutta aamulla kohdunsuu oli täysin auki.

Sairaalassahan oli vierailukielto kaikilta paitsi isiltä ja sisaruksilta. Mies toi ruusuja, vanhempani lähettivät upean orkidean. Isäni lähetti tekstarin "nyt tiedät miltä meistä tuntui, kun sinä synnyit" <3

Yllätyksenä minulle tuli se, ettei siinä ruvettukaan heti ponnistamaan kohdunsuun auettua kymmeneen senttiin. Sanoin ettei minulla ole vielä ponnistustarvetta ja sitä jäätiin sitten rauhassa odottelemaan. Ja peräti kaksi tuntia siinä vielä meni. Aloin tuntea, kuinka supistusten kivun luonne muuttui, kuinka vauva painui joka supistuksella vähän enemmän alaspäin ja vetäytyi taas vähän ylös supistuksen päätyttyä. Koko yön minua hienosti hoitanut kätilö päätti vuoronsa ja minua harmitti, ettei hän päässyt näkemään lopputulosta! Mutta loppuvaiheen hoitikin sitten upeasti nuori kätilöopiskelija tietenkin toisen mukavan kätilön kanssa.

Kätilöopiskelija manipuloi minua hienosti ja huijasi, että voidaan pikkuhiljaa ruveta "ihan vaan harjoittelemaan" työntämistä. Menin kylkiasentoon ja lähdin työntämään supistusten aikana. Sain samalla hyvän neuvonnan hengitystekniikkaan, koska sitä en ollut etukäteen yhtään miettinyt. Ja kuinka ollakaan, vauva alkoikin oikeasti syntyä. Se oli aika käsittämätön tunne...Ja sitten kaikki kävikin yhdessä hujauksessa. Käännyin selälleni (väitin ensin etten pysty, mutta jotenkin se onnistui). Kätilö sanoi, että tukka näkyy jo ja olin siitä niin hyvilläni (koska mielikuvissani odotin tummatukkaista tyttöä) että innostuin ponnistamaan oikein urakalla:) Yhtäkkiä olin niin tohkaissani siitä, mitä olen tekemässä, että passitin miehen jalkopäähän kurkkaamaan ja ihan kameran kanssa. Ja pyysin ottamaan loppusynnytyksen sitten videollekin.

Ja sieltähän se lapsi sitten tupsahti maailmaan, uskomattoman nopeasti ja helposti, näin jälkikäteen ajateltuna. "Se on ihana" minä hoin heti kun näin lapseni. Ja minua kun oli varoiteltu, ettei kannata pelästyä, se voi näyttää alkuun rumalta. Pah! Hirmuiset hoivavietit iskivät heti pintaan ja olin kovin huolissani, että elääkö se ja onko kaikki hyvin. Hetki, ennen kuin sain vauvan syliini, tuntui hirveän pitkältä, vaikka tuskin siinä todellisuudessa kauaa meni.

Voi kuinka itkin, kun sain vauvan rinnalleni. Kaikki kipu ja odotus unohtui, olin niin onnellinen ja ylpeä. Olin niin voimaantunut menneen yön kokemuksesta, niin umpirakastunut lapseen. Niin vahva ja herkkä. Kaikki tuntui heti niin hyvältä ja luonnolliselta. Halusin vain imettää heti vauvaa. Kipu laukesi ja minä oksensin sängyn laidan yli, mutta pidin vauvaa tiukasti sylissä, en päästänyt pois:) Meille tuotiin aamupalaa, jonka mies söi hyvällä ruokahalulla. Minulle ei maistunut, halusin vain pitää lasta rinnoillani.

4 vrk mittarissa.

Kolmen tunnin päästä läheteltiin jo tekstareita sukulaisille ja ystäville. Tuntui uskomattomalta, kuinka hienosti palauduin synnytyksestä ja monena aamuyönä kun katselin silmät kyynelissä vauvaani, tunsin siitäkin suurta kiitollisuutta. On ihanaa olla nainen. On ihanaa olla äiti. Kiitos, että tämä tapahtui minulle.

Vauva syntyi 7.12. raskausviikolla 42+1, paino 3660 g ja pituus 51 cm. Synnytys kesti 14 h 45 min. Vaihe I 14 h 15 min., vaihe II 21 min. ja vaihe III 9 min.

p.s. kaikki varsinaiset synnytyskuvat ovat miehen kuvatiedostoissa, enkä osannut siirtää niitä omaan käyttöön. Siksi kaikki kuvat eivät mene ihan yksi yhteen kertomukseni kanssa :)