Turkin matka 30.7.-6.8.2010

Viikon loma Turkissa on nyt vietetty ja on ihanaa olla kotona! Tätä kirjoittaessani Miete istuu keskellä olohuoneen lattiaa ja tutkii matkalaukkua, jonka olen jo lähes kokonaan tyhjentänyt. Tyttö kiljahtelee, juttelee "tätä" ja "hähä" ja koittaa saada laukun vetoketjun vetimiä suuhunsa. Päässä on Turkista tuotu Hello Kitty -hiuspanta (eihän minut pitänyt HelloKittyyn hurahtaa, mutta kun...). Matkan aikana Miete saikin lisänimen insinööri(tär), sillä hän on selvästikin tutkijaluonne, joka jaksaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, tutkiskella pitkään turvavyötä tai laukun hihnaa, nököttää paikallaan. Liikkeelle ei tyttö ole vieläkään lähtenyt, mutta isän mielestä tyttö oli viikon aikana kasvanut ja kehittynyt liikkeissään kovasti. Istumaannousu ja laskeutuminen takaisin istualta makuulleen oli lomaviikon liikunnallinen huopentuma;) Aikaisemmin Miete on saanut pungerrettua itsensä istumaan vain vaunuissa ja sängyssä, nyt sitten vihdoin lattiallakin. Pieniä viitteitä ryömimiseenkin on jo havaittu, mutta näyttää siltä, että liike suuntautuu vastoin tarkoitusta taaksepäin!

Lentokoneessa. Miete sai hetkeksi oman paikan.

Itse jännitin kovasti, miten matkat sujuvat (että putoaako lentokone ja muuta yhtä todennäköistä). Huoli oli turha, sillä lennot sujuivat molempiin suuntiin todella hienosti. Erillistä vauvakoppaa ei lentoyhtiöllä ollut käytössä, joten Miete vietti koko matkansa sylissäni. Suurimman osan matkasta tyttö nukkui ja valveillaoloajan istui tyytyväisenä sylissä. Vaikka Antalyan lentokentältä on peräti kahden tunnin bussimatka Alanyaan, sujui nekin matkat rauhallisesti. Imeväisikäisen kanssa on sikäli helppo matkustaa, että rauhattomat hetket saa nopeasti hoidettua imettämällä ja kyllähän siellä kuumuudessa tiheälle imetykselle oli muutenkin tilausta. Kummitätikin osoittautui hyväksi viihdyttäjäksi: Tyhjällä vesipullolla ja rapisevalla pussilla saa ihmeitä aikaan! Lomamatkan aikana tyttö innostui myös tuttipullon käytöstä: hän joi isoja määriä vettä ja vaikka ei olisi janottanut, oli tuttipulloa kiva järsiä ja siitä saattoi roiskuttaa vähän vettä päälleenkin.

"En hae!"

Turkissa oli todella, todella kuuma. Kun saavuimme maahan, ilmoitti opas, että seuraavaksi päiväksi on luvattu 39 astetta varjossa. Ja samanlaisia ne kaikki muutkin päivät olivat. Ilmastoidussa hotellihuoneessa ehti aina unohtaa, mikä läkähdyttävä kuumuus ulkona odottikaan. Mietteelle pakatut sievät tunikat ja haaremihousut jäivät miltei käyttämättä ja paras asu oli pelkkä vaippa. Matkarattaiden kuomu, auringonvarjo ja ohut harso pitivät huolen siitä, ettei vauvan iho pala. Altaalla oli käytössä iso hattu ja UV-uikkari, jota oli melko kamala pukea ja riisua siellä hiostuttavassa säässä. Ja kyllä minä 50:stä aurinkovoidettakin tytölle vähän laitoin, vaikka sanoivat neuvolassa, ettei sitä noin pienelle suositella. Ihan maalaisjärjellä uskoisin, että satunnainen kemikaaleille altistuminen on pienempi paha kuin ihon palaminen.

Mietteen päivän asusta johtuen tyttöä luultiin aika usein pojaksi. Siinä missä suomalainen varovasti tai kauttarantain tiedustelee vauvan sukupuolta, kysyy turkkilainen "Onko se poika?" ja kun kerron lapseni olevan tyttö huudahtaa turkkilainen "Näyttää ihan pojalta!". Minähän olin jo vähän närkästynyt ja eräälle rättikauppiaalle totesin, etten osta sulta mitään kun sanot mun prinsessaa pojaksi;) Niinpä loppuviikosta laitoin Mietteelle jopa vähän vaatetta päälle, jotta hänen feminiinisyytensä pääsisi paremmin esiin... Turkilaiset korostavatkin vauvan sukupuolta ehkä vahvemmin kuin suomalaiset: Mietteen ikäisillä tytöillä on korvakorut ja pojilta "joudutaan" jo lyhentämään tukkaa.

Kaappaus?

Olin etukäteen vähän huolissani turkkilaisten kuuluisasta lapsiystävällisyydestä, mutta se olikin aivan ihanaa sekä äidistä että tyttärestä. Miete ei juurikaan vierastanut (paitsi silloin, kun neljä turkkilaisnaista yrittivät suurinpiirtein yhtäaikaa mahtua tytön rattaisiin) vaan oppi jo odottamaan että kohta hänelle taas leperrellään, häntä suukotellaan ja puristellaan ja nostetaan syliin. Vauvaan kohdistuva ihailu oli niin hersyvää ja aitoa että olin itsekin ihan myyty! Jopa miehet reagoivat vauvan luontaiseen suloisuuteen siinä missä naisetkin. Suomalainen ei ikinä uskaltaisi mennä parinkymmenen sentin päähän vieraan ihmisen vauvasta, leperrellä tälle, työntää vauvan sormet suuhunsa ja suukotella niitä, puristella poskista, kaapata vauvaa syliin ja kiikuttaa hänet kauemmas äidistä esittelemään lasta kavereilleen, jotka toistavat saman kuvion uudestaan! Totesinkin Mietteen kummitädille, että turkkilaisille lapsille kehittyy varmaankin hyvä itsetunto: Eikös pienen lapsen ihana etuoikeus olekin olla kaikkien ihailema ja palvoma?! Paluulennolla Miete tuntui jäävän odottavin ilmein katsomaan kanssamatkustajia turkkilaiseen kohteluun jo tottuneena.

Päivät kuluivat lomalla leppoisaan tahtiin. Aamupala ja -puuro nautittiin hotellihuoneessa ja Miete sai leikkiä huoneen lattialla. Sitten lähdettiin altaalle, itse tein yleensä pienen lenkin ja koitin saada tytön nukahtamaan, että pääsisin uimaan ja ottamaan aurinkoa. Kovin pitkiä päiväunia tyttö ei koko viikkona kuitenkaan saanut nukuttua, joten auringonottoni jäi aika vähälle. Miete pääsi yleensä kaksi kertaa päivässä lasten altaaseen pulikoimaan ja nautti näistä viilentävistä hetkistä kovasti ja vielä enemmän, jos pikku altaassa oli muitakin lapsia pulikoimassa. Miete oli koko hotellin kuopus ja moni suomalainen matkailija kommentoikin, kuinka tyytyväinen ja rauhallinen vauva Miete onkaan.

Nam

Ravintolassa kävimme syömässä yleensä kerran päivässä ja suurta huvia oli myös päivittäiset käynnit marketissa, mistä sai hirmu halvalla kaikkea ihanaa: luonnonjukurttia, aivan mielettömän isoja ja herkullisia nektariineja, vaaleaa leipää, tuorejuustoa, mehuja, suklaata ja suklaaleivoksia, mausteisia sipsejä ja sen sellaista...Illalla kävelimme Alanian kauppoja ja kojuja täynnä olevilla kaduilla ja teimme ostoksia. En sortunut Louis Vuittonin tai Burberryn laukkuihin, vaikka täytyy todeta, että ne kopiot ovat nykyään todella hyviä ihan hintalappuja myöten! "Hermesin" nahkalompakon, "Burberryn" pashminahuivin ja muutaman "merkki"-t-paidan itselleni kuitenkin ostin.

Mietteelle ostin ihanat puiset marakassit ja palapelin, pinkin rantapallon, rantasandaalit, "Adidaksen" collegepuvun ja paljon ihania hiuspantoja ja pinnejä, joita myytiin monessa paikassa 0,50 eurolla. Kotiin oli myös pakko tuoda pari pakettia paikallisia vauvan kosteuspyyhkeitä, koska ne olivat niin kivoissa ja erilaisissa paketeissa kuin mitä Suomessa on saatavilla!

Tukka hyvin, kaikki hyvin

Kummitäti opetti koko viikon Mietettä sanomaan "täti" ja tyttö kurkisti joka aamu minun ylitseni kummitädin sänkyyn ja odotti silmät tuikkien, koska sanotaan "tä-TI". Innokkaasti tyttö hoki tä-tä-tä-tä, mutta välillä hän onnistui sanan ihan oikeinkin sanomaan. Ihan kuin hän olisi ollut tietoinen, että kyseessä on haasteellinen puheharjoitus, sillä välillä tyttö kuiskasi varovasti "täti" ikään kuin epävarmana että meneeköhän se nyt oikein vai ei...

Nyt Miete istuu sohvalla isänsä sylissä ja lukee kissakirjaa. On vaikea kuvitella, miltä pienestä vauvasta on tuntunut elää viikko poissa totutusta ympäristöstä ja poissa isän luota. Sopeutuvainen tyttö on näyttänyt, että hän viihtyy hienosti. Normaaleja väsymys- ja turhautumisitkuja lukuunottamatta lapsi oli pikkuinen auringonsäde. Mutta kun pitkän matkustuspäivän jälkeen pääsimme kotiin ja tyttö näki tutun ympäristön ja isänsä, alkoi raastava parku. Tuntui, että se itku oli täynnä ikävää, kysymyksiä joita pieni vauva ei osaa vielä esittää ja vastauksia joita hänelle ei voi vielä etukäteen antaa. Isän ja oman kodin näkeminen tuntui varmasti niin yllättävältä, ihmeelliseltä ja helpottavalta, ettei tyttö voinut kuin itkeä ja itkeä. "Minulla oli ihan kamalan kova ikävä", hän parkui ♥. Ja sitten itkin minäkin, niitä samoja tunteita.