lauantai 15. kesäkuuta 2013

Tositarina toivosta

 
 
 
 
Hope Yhdessä & Yhteisesti facebook -sivuilla oli koskettava ja konkreettinen esimerkki yhdistyksen toiminnasta. Haluan jakaa tarinaa myös blogini kautta eteenpäin.

"On ihan pakko jakaa yksi kokemus kanssanne. Tämä yksi hetki sai taas muistamaan, miksi tätä Hope-hommaa tehdään...

Perhetyöntekijä otti meihin yhteyttä ja kertoi 4-vuotiaasta tytöstä, jonka elämä oli mullistunut täysin, kun huoltajuus oli vaihtunut äidiltä isälle, ja yli viisikymppisestä viikonloppuisästä oli yhtäkkiä tullut pienen tytön huoltaja. Tyttö oli muuttanut isän pieneen poikamiesyksiöön, ja äiti ei ollut antanut tytön mukaan mitään. Ei vaatteita, ei rakkaita leluja, ei mitään entisestä elämästä. Tytöllä oli vain päällään olevat vaatteet, muut tavarat äiti oli tuhonnut. Perhetyöntekijä pyysi, että pakkaisin tytölle valmiiksi vähän vaatetta ja leluja, koska vaikka isä kovasti yrittikin, hänellä pienten tyttöjen maailma oli vielä pahasti hakusessa. Kysyin vielä, onko tyttö "tyttömäinen" tyttö ja perhetyöntekijä totesi, että "voi kyllä, hänellä oli mukanaan kaksi koristepinniä, ja niitä hän asetteli peilin edessä hiuksiinsa".

Isä ja tyttö tulivat käsi kädessä päivystykseen. Toinen iso ja toinen niin pieni, mutta yhtä arkoja kummatkin. Olin pakannut kassiin niin kauniita vaatteita kuin löysin, nukkeja, pikkutyttöjen käsilaukun, ja vaaleanpunaiseen silkkiseen korurasiaan olin laittanut koruja. Pari helminauhaa, hentoon ranteeseen sopivia rannekoruja, muutaman hiuskorun. Kun tyttö varovasti avasi rasian ja hän katsoi silmät loistaen ensin minuun ja sitten isäänsä, tajusin miten olimme antaneet tytölle paitsi iloa, myös tunteen siitä, että aikuisiin voi sittenkin luottaa. Vaikka oma äiti hetkessä tuhosi sen, mikä oli tytölle arvokasta, niin se ei ole sittenkään se ainoa aikuisten maailma. Olimme kaikki hetken niin liikuttuneita, että emme osanneet sanoa mitään. Sitten isä sanoi hellästi ja leikillisesti että " ovatpas hienoja koruja laittaneet, isille varmaan..." ja tyttö nauraa kihersi ja painautui isäänsä vasten.

Kun he käsi kädessä lähtivat, niin Ikean kassi keikkui iloisesti isän olkapäällä, ja tytön askeleet ihan hypähtelivät. Minä ajattelin, että niiden loistavien tytönsilmien takia muistan taas, että jokainen Hopen kädenojennus on enemmän kuin annettu tavara. Lapselle se kertoo myös siitä, millainen on aikuisten maailma, mihin heidänkin täytyy kasvaa. Hope on toivoa!"
 




2 kommenttia:

  1. Liikuttavaa. Pala nousi kurkkuuni, sillä näen itse silloin tällöin sen saman katseen lapsen silmissä, oman työni puolesta lähinnä. Kiitos sen jakamisesta sinulle!

    VastaaPoista