Eräs nelivuotias selitteli minulle aikanaan pikkuvanhasti, ettei keijuja (tmv.) ole oikeasti olemassa. Minun korvaani se kalskahti vähän tylsältä. Mistäs sitä nimittäin tietää, saattaahan niitä ollakin;) Muistelisin, että meillä kotona on lasketeltu lorua ihan huolella koko lapsuusaika ja ainakin allekirjoittanut on herännyt kyllä sitten aikanaan myös todellisuuteen...
Tänä aamuna puhuttiin karhuista, jotka heräävät talviuniltaan ja saattavat olla vähän äkäisiä ja nälkäisiä. Onneksi metsästä löytyy marjoja mitä karhu voi syödä. "...ja puuroa!" Miete täydensi perustaen tietonsa mitä ilmeisimmin Kultakutri-kirjasta tulleisiin oppeihin. Minä olisin ollut valmis siltä seisomalta heittämään lisää puuroa kattilaan: "Niin, ehkä ne heräilevät ja keittävät oikein ison kattilallisen puuroa..." Isi kertoi kuitenkin järkevästi, että karhut söivät puuroa siinä sadussa, mutta metsästä ei oikeasti löydy puuroa. Ehkäpä meidän perheessä on asiat balanssissa, kun äiti satuilee ja isi puhuu asiaa;)
Oikeastaan lapsi tuo nerokkuudessaan aikuisen elämään kaksi tärkeää asiaa. Aikuinen voi heittää turhan järkeilyn nurkkaan ja pääsee mukaan mielikuvitusmatkoille. Toisaalta myös oman tiedon päivittäminen on välttämätöntä, kun aletaan päästä oikeitten kysymysten äärelle. Tiesittekö, että elinvoimainen Ursus Arctos painaa 200-300 kiloa, herää talviunestaan maalis-huhtikuussa ja herkuttelee marjojen, hyönteisten ja hunajan lisäksi myös hirvenraadoilla. Tuota metsän omenaksikin kutsuttua eläintä voi ihailla myös Satakunnan vaakunassa. (lähde: Wikipedia)
Asiaan sen kummemmin perehtymättä, oletan että lapsen ajattelu kehittyy ja hän oppii itse kysymään ja kyseenalaistamaan. Toisaalta epätotuudellakin täytyy olla joku kehityspsykologinen merkitys (äh, en muista enää mitään lukion psykologian tunneilta). Mitä te ajattelette? Missä menee lapsen kanssa faktan ja fiktion raja? Mikä on aikuisen rooli siellä jossain tarinankerronnan ja totuuden välimaastossa?
Kyllä meilläkin satuillaan:) meillä asuu mm kiltti mörkö, kun arttu alkoi yhdessä vaiheessa puhua möröstä ja pelkäsikin niitä (tarhassa oli joku pelotellut). No mun ei auttanut kuin keksiä että jos meillä joku mörkö asuu niin se on tosi kiltti ja haluaa vaan leikkiä artun kanssa... Ja sitten arttu jatkoi ite tarinaa että se meidän mörkö ajaa muut möröt pois ja niin me puhutaan vieläkin:) samoin meillä puhutaan myös muutenkin vähän sinnepäin, siis saatetaan vaikka leikkiä että tussista tullu musta piste kädessä on itikka ja jatketaan siitä vaikka mitä:) mä en ainakaan koe että siinä olis pahaa, mutta toki mekin joitain asioita oikaistaan ettei mee ihan hulvattomaks koko juttu;) ja möröistäkin on sanottu että ei niitä kuitenkaan ihan ihan oikeesti oo;)
VastaaPoistaMinä uskon siihen, että kultainen keskitie on kaikkein paras. Pienen lapsen kanssa saa elääkin vähän satumaailmassa, hammaskeijujen ja joulupukkien keskellä :) Ehkä siinä vaiheessa, kun pieni itse rupeaa kyseenalaistamaan (muilta oppien/kuullen) satuiluja, niin on hyvä valaista totuutta. Tai ainakin silloin jos siitä alkaa olla haittaa.
VastaaPoistaTaaperon oivalluksia on niin ihana seurata, ja välillä tulee lisättyä itsekin vettä myllyyn ;)
Erittäin hyvä kysymys! Meillä ei vielä ole osattu kyseenalaistaa, mutta ystävien 4kk vanhemmat pojat kyseenalaistavat jo kovasti mörköjen yms. olemassaoloa. Tosin meillä ei ole puhuttu möröistä tai aaveista vielä mitään.
VastaaPoistaMä pohdin tätä tarinan ja toden suhdetta aika paljon ennen viime joulua. Mulle kanssa lapsena syötettiin kaikki maailman sadut ja tarut joulupukeista pupujen kouluun jne. Mutta pelkäsin joulupukkia kuin syntiä. Joka joulu meni pilalle, kun olin aivan paniikissa ihan kouluikään asti. Olinkin alkuun sitä mieltä, että ei joulupukkisatua meille, mutta sitten tajusin, että joulun pelko ei niinkään mulla liittynyt siihen joulupukkisatuun, vaan todennäköisesti siihen joulupukilla uhkailuun. Ja kun Neiti sitten joulun tullen itse innostui joulupukista ja tontuista, niin päätin, että meillä tämä kyseinen satu toimii niin, että sillä ei uhkailla, ja kerrotaan, että on yksi oikea joulupukki ja ne kaupan pukit ovat pukin apulaisia. (Suunnelmathan on aika hyviä, katsotaan sitten, miten ne toteutuvat).
Pääsiäisinä mun lapsuudessa kummitädillä oli tapana kertoa ihan hirveitä trollitarinoita (jotain pohjanmaalaisia kansansatuja ilmeisesti) ja muistan ne vieläkin ihan järkyttävän pelottavina. Mä varmaan jätän sellaiset pelottavat sadut väliin, mutta voihan se olla, että mä olen vain ollut jotenkin keskimääräistä pelokkaampi lapsi.
Mun mielestä lapsuuteen kuuluu tietyllä tavalla sellainen sinisilmäinen usko keijukaisista ja menninkäisistä. Monet saduthan on tosi ihania ja hyväntahtoisia. Ehkä se aikuisen rooli on myös osata lukea omaa lastaan: millaisia satuja hänelle voi kertoa, ettei niistä kerry tuollaisia peikkoja, niinkuin mulle lapsena kävi. Ja muistanko väärin, vai oliko siitä tehty ihan tutkimus, että Grimmin sadut olivat "liian" pelottavia.
Meillähän kävi muuten kanssa niin, että oli kiva satu pääsiäispupusta, jonka sitten pihalla naapurinpoika torppasi täysin, kun niitähän ei ole oikeasti olemassa ;)
Se taitaa olla sellainen veteen piirretty viiva ja ihan tapauskohtaisesti kai sen tietää tai luulen tietäväni.
VastaaPoistaTuli mieleeni vain sellainen juttu, että meillä lapsuuskodissa isä opetti olemaan hyvin rehellinen ja noudattamaan lakia ja siitä oli seuraus, että hän puhui aina mitä tarkoitti, mitä lupasi niin täytti lupauksensa eikä luvannut mitään mitä ei voinut toteuttaa. Hän olis sellainen "perusmuuri". Hän ei juksannut eikä äitinikään, vaikka eivät mitään kuivia tyyppejä olleetkaan eli hassuttelivat kyllä, varsinkin äitini.
Minulla oli pienenä hieman vaikeuksia ymmärtää milloin joku juksasi ja milloin puhui totta eli luulin monesti juksausta todenpuhumiseksi, varsinkin jos juksaaja oli aikuinen. Tuo kyllä valkeni sitten hieman kasvettuani, ettei kaikkea kannata uskoa mitä totisella naamalla sanotaan. Molemmat minua vanhemmat sisarukseni tosin varmaan minua juksasivat, mutta ne kyllä sitten yleensä aina tunnistikin samoin kuin toisetn lasten juksaukset.
Lapsi uskoo vanhempiaan ja jotenkin oli aina tottunut, että vanhemmat puhuvat aina totta, joten totisella ilmeellä kerrottua juksausta oli vaikea tunnistaa. Itse olen yrittänyt opettaa poikamme ymmärtämään myös tuollaisen juksauksen eron leikin kautta.
En tiedä aukeaako tuo kenellekään vai saako vain ihmettelemään, mutta tuollainen vain tuli mieleeni omasta lapsuudestani.
Hannele
Hassua kun juuri aihetta hipoen eilen puhuttiin kotona. Mun mies sanoi, ettei lapsille voi satuilla ikuisesti, ne tajuaa. Mä taas helposti satuilen leikin mukana ja saatan heittää jonkun valkoisen valheenkin. Sama on jako siis täällä :)
VastaaPoistaHauska kysymys! :) Mä olen aina valmis menemään mukaan meidän 4,5-vuotiaan satumaailmoihin, mutta tyttö itse sitten tylsän asiallisesti toteaa että "siis äiti leikisti!". Hän siis jotenkin hassusti hämmentyy siitä jos luulee äidin uskovan hänen satujaan... :) Silti uhallani koitan hauskoissa aiheissa eläytyä mukaan tarinaan ja vähän jatkaa sitä, mutta silloin pysyn vakavasti arkirealismissa jos aletaan puhua hirviöistä yms. Niistä olen sanonut jämäkästi että niitä ei ole oikeasti olemassa - en halua että möröt alkaa pilata yöunia. ;)
VastaaPoista