Raskauskertomus (kirjoitettu rv 40 + 4)

23.3. tein raskaustestin, positiivisen. Olin työmatkalla ja sen pohjanmaalla sijaitsevan huoltoaseman vessa tulee aina olemaan minulle merkityksellinen paikka :) Tunnelma oli aika epätodellinen. Nyt se sitten tapahtui. Näin äkkiä, näin helposti. Pari ensimmäistä kuukautta olin koittanut laskea hedelmällisiä hetkiä ja jopa pissailla ovulaatiotikkuun. Mutta ei se vaan tuntunut sopivalta, sellainen laskelmointi. Vei itse tekemisestäkin fiiliksen, molemmilta osapuolilta. Niinpä löin hanskat tiskiin: pannaan pullat uuniin omalla painollaan ja katsotaan koska nappaa...

Asenteeseeni vaikutti ehkä myös se, etten koskaan tuntenut mitään suurta vauvakuumetta, en kuullut sitä kuuluisaa biologisen kellon kilkatusta. Ajattelin melko rationaalisestikin asiaa: Haluan lapsen, haluan äidiksi, ikää alkaa tulla, työelämän olen priorisoinut jo ihan riittävän pitkään ykköseksi ja jos töitä ajattelee liikaa, niin koskaan ei ole sopiva hetki. Eräs lääkäri totesi, että 3-kymppisenä voi mennä vuosikin ennen kuin nappaa. Ja niin minä oikeastaan kuvittelinkin käyvän. Siksi kaikki tuntuikin tapahtuvan melko äkkiä, olisiko se ollut sitten jonkun kolmen tai neljän kierron jälkeen.

En halunnut pitää mitään kiirettä neuvolaan menon suhteen. Ehtiihän sinne. Turhaan menen ihan raskauden alussa, jos se vaikka meneekin kesken...21.4. oli sitten ensimmäinen neuvolakäyntini ja silloin raskausviikkoja oli kasassa 9 + 2. Painoa olin ehtinyt jo kilon verran hankkia ja sain neuvolakorttiin merkinnän 66 kg. Yllätyksekseni sain jo silloin ensimmäisellä kerralla mahdollisuuden kuunnella vauvan sydänääniä. Siellä se rakkauspakkaus pompotteli 170 lyöntiä minuutissa! Sen jälkeen sykkeet ovat olleet huomattavasti maltillisemmat :)

Aika pian alettiin mietiskellä nimiä. Ehkä se on sellainen helppo ja konkreettinen tapa aloittaa sen tajuaminen, että perheeseen tulee vauva. Olimme mieheni kanssa kumpikin melko varmoja, että poika sieltä tulee. Minä ehkä psykologisesti asennoiduin poikaan, koska toivoin vähän enemmän tyttöä. Pojalle oli jotenkin helpompi keksiä nimiäkin. Ja ajattelin, kuinka paljon tulevalla isällä olisi pojalle annettavaa, sellaista mihin minusta ei olisi (kaikenmaailman tylsät jääkiekot ja kalastukset).

7.5. käytiin np-ultrassa ja fundus-mittaa pikkuisellamme oli peräti 4,5 cm. Uskomatonta! Pian tuli täyteen 12 raskausviikkoa. Se oli minulle tärkeä raja. Uskoin vahvasti, että jos siihen päästään, niin keskenmenoa ei tule. Sitä ennen piti olla varovainen ja skeptinen ja turhaa onnea piti tietenkin välttää! Rv 12 osui äitienpäiväsunnuntaille ja sain ensimmäistä kertaa olla päivänsankarina. Mieheni toi minulle kauniin miniruusupensaan ja kortin, jonka oli allekirjoittanut "iskä ja marraskuussa maailmaa katsova pienokainen". Onnenkyyneleethän siinä tuli!

Heti seuraavana maanantaina kerroin myös töissä raskaudestani. Ikävää, että nainen joutuu tuntemaan myös tiettyä syyllisyyttä raskaudestaan. Se on tietenkin pelkkä asennekysymys, mutta itse en valitettavasti välttynyt "anteeksi mutta olen raskaana" -tunteilta. Työyhteisössä suhtauduttiin tietenkin asiaankuuluvalla ilolla raskauteeni. Itse koin tärkeäksi, että tieto on esimiehelläni nopeasti, jotta tehtävät pystytään mahdollisimman hyvin uudelleenorganisoimaan. Nautin työstäni lähes loppuun saakka, mutta viimeiset viikot olin kyllä pinna kireällä ja kovasti stressasin, että saan kaiken tehtyä. Esimieheni ihmetteli moneen otteeseen, että olen harvinainen tapaus, koska en ollut raskauteni aikana yhtäkään päivää sairauslomalla. No, minulla kävi tuuri: voin fyysisesti hyvin, oli energiaa tehdä töitä ja liikkua. Uskomatonta, mutta kun ensimmäinen äitiyslomapäivä alkoi, unohtui kaikki työhuoletkin. Kesälomalla sitä menee joskus viikkokin että saa pään tyhjättyä työasioista!

Touko-kesäkuun vaihde oli hiljaista aikaa raskauden suhteen. Minulla ei ollut mitään pahoinvointioireita, maha oli pieni, eikä liikkeetkään vielä tuntuneet. Välillä tuli sellainen olo, että onko siellä mahassa todellakin vauva. Käsi vatsalle ja ajatus omasta, rakkaasta lapsesta teki raskaudesta kuitenkin aina todellisen. 11.6. olin jälleen työmatkalla ja makasin illalla hotellihuoneen sängyllä jutellen mieheni kanssa puhelimessa. Yhtäkkiä minulle tuli voimakas tunne siitä, että aistin vauvan liikkeet! Aivan kuin pieniä hiilihappokuplia olisi poksahdellut alavatsallani. Raskausviikkoja oli silloin 16 + 4. Sen jälkeen masussa oli vielä pitkään hiljaista, kunnes ensimmäisellä kesälomaviikolla (rv 20 +) aloinkin tuntea liikkeitä joka ikinen ilta.

Mökillä Rantasalmella

Rakenneultraääni oli varattu minun ja mieheni kesäloman ensimmäiselle päivälle. Se oli hyvä alku lomalle, nähdä ja kuulla, että keskushermosto on kehittynyt, selkäranka on kuin helminauha ja kaikki varpaatkin ovat kasvaneet! Silloin myös kuulimme, että meille tulee tyttö. Tämä tieto taisi käynnistää tulevassa äidissä jonkinlaisen vaatteidenostovimman...Kesäloman aikana painoni siirtyi uusille kymmenluvuille, kun 70 kiloa pamahti rikki.

mahakuva rv 21 + 6

Raskausviikolla 23 olen kirjoittanut odotuspäiväkirjaani siitä, kuinka napani on pullahtamaisillaan ulos;) Muistan, kuinka se aamulla oli ihan normaali ja iltaa kohden työtyi jo vähän ulospäin. Ihastelin kovasti pientä ja olematonta upeaa vauvamahaani ja napsin itsestäni raskauskuvia. Nyt kun katson niitä kuvia, ihmettelen missä se maha on...Tunsin ja näin itseni niin kovin vahvasti raskaana olevana, mutta näin jälkikäteen ajateltuna, en tainnut siltä näyttää kenenkään muun silmissä:) Nautin vauvan liikkeistä, se oli jotakin sellaista mitä ei ollut etukäteen osannut kuvitella.

Elokuussa palailin töihin, hankin äitiysfarkut, pohdiskelin sikainfluenssa-asioita, peruin ulkomaille suuntautuvan työmatkan ja näin unta että sain ottaa vauvani syliin kun hän itki. Tein pitkiä kävelylenkkejä ja nautin ulkoilusta ihan uudella tavalla. Söin monipuolisesti ja terveellisesti ja nautin odottamisesta. Toki nivelten löystyminen alkoi vaivata, häpyluuta jomotti, jalkapohjat olivat tulessa, harjoitussupistuksia oli päivittäin. Ja tämän kaiken päälle kirjoitin "On ihanaa olla raskaana, nautin sinun odottamisestasi." Tuttu gynekologi teki minulle ylimääräisen ultran ja saimme kuvia, joiden perusteella tytöllämme on iso nenä ja mahtavat pusuhuulet!Vakuutin miehelleni, että valkoihoinen sen kuitenkin pitäisi olla...18.9. vatsanympärykseni ohitti tulevan isän mahan: äiti 97 cm - isä 96 cm!

Raskausviikolla 34 jäin syyslomalle ja siitä äitiyslomalle. Vauvalle laitettiin sänky valmiiksi (vaunut ja turvakaukalo hankittiin jo kesällä Tallinnasta). Synnytysunet lisääntyivät. Koska päivisin en halunnut ajatella koko asiaa niin alitajunta käsitteli asiaa öisin. Raskausviikon 36 jälkeen alkoi normaalit yöunet kaikota ja sama tahti jatkuu. Nytkin, tätä kirjoittaessani, kello on puoli kaksi yöllä. Sain mieheltäni Nomination-koruuni pienen nyyttiä kantavan haikaran muistoksi tästä raskaudesta. Odotus alkoi olla kokoajan läsnä. Mies tuntuu menevän joka ilta nukkumaan, odottaen että yöllä herätän hänet. Se olisi kuulemma "iloinen herätys". Hän jopa huolehtii, että jääkaapissa on evästarvikkeita sairaalaan. Aamulla hän lähtee töihin odottaen että soitan hänet päivällä kotiin. Ja minä vaan toppuuttelen. Ei se nyt vaan taida syntyä, ei tunnu yhtään siltä...

Neuvolakäyntejä minulla on terveydenhoitajan mukaan ollut hyvin vähän. Kaikki on ollut niin hyvin. Hemoglobiini on pysynyt riittävän korkealla, verenpaine on ollut ihanteellinen, pissa ok, paino ei ole noussut liikaa (ainakaan neuvolatädin mielestä) eikä liian vähän, ei turvotuksia, vauvalla hyvät sykkeet ja normaalit liikkeet. Fundus-mitta on mennyt kokoajan alakäyrällä (31 cm rv 40 + 3), mutta siitäkään ei olla huolestuttu. Vauva on ehkä pieni, mutta ponteva. Ja pontevasta puheenolen kävin läpi sikainfluenssarokotekriisin vaiheet vastarinnasta hyväksyntään ja päädyin ottamaan rokotteen heti, kun se oli mahdollista.

Raskausviikolla 38 + 6 rinnoistani valui nestettä ensimmäistä kertaa. Olin hirveän ilahtunut, se tuntui kovin isolta jutulta! Tämän jälkeen on muutaman kerran ollut samaa ilmiötä havaittavissa. Viikkoa ennen laskettua aikaa kirjoitin: "Tasan viikko laskettuun aikaan. Apua! Ensimmäinen reaktio tänä aamuna: en ole vielä valmis! Pysy vielä mahassa, anna minun ihailla mahaa ja liikkeitäsi. Tunnen itseni isoksi leijonaksi, haluaisin käpertyä turvalliseen pesään odottamaan, käpälät sinun ympärillesi painettuna. Kehrätä hiljaa, ja itkeä, kaikkia näitä tunteita. Ja pysyä isäleijonan karvaisessa kainalossa syntymääsi saakka."

Nyt ei kuitenkaan ole enää montaa päivää, kun tämä odotus päättyy. En sano, että "odotus palkitaan", sillä tämä odotus on ollut ihana ja tärkeä kokemus. Ihmeellinen. Palkitseva. Toivon, että pian tapahtuva synnytys kuitenkin palkitaan ja saan rinnoilleni oman pienen tyttäreni, terveenä ja hyvinvoivana.