Syntymäpäivätunnelmat

 Synttäriaamuna Miete heräsi viideltä, ja huuteli sängystään, että onko hän jo neljänvanha.

Muutamaa tuntia vaille nelivuotias nukkui loppuyön isin ja äidin välissä,

ja aamulla kun heräsimme, hän oli niin täpinöissään,

että putosi sängystä lahjapakettia odotellessaan.

 Aamupäivä sujahti nopeasti ja vieraat saapuivat parissa erässä, yhden ja kolmen maissa.

Kylässä kävivät molemmat isovanhemmat, kummitäti ja yksi kaveriperhe.

Uudet lelut ja askartelutarvikkeet innoittivat tyttöä iltaan saakka,

ja neiti nukahtikin melkein samantien 

luettuamme ensin lahjaksi tulleen koiraetsiväkirjan.

- Oliko sulla kiva päivä tänään?

- Oli.

- Mikä oli kaikkein kivointa?

- Se kun V ja H (=kaverit) kävi ja mä sain lahjoja.

- Mikä oli kivoin lahja?

- Kaikki! Ja mä sanoin kaikille kiitos koska mä kuuntelin sun neuvoja.

 - Äiti oonko mää aina synttärisankari?

- Sää oot ihan tän koko päivän synttärisankari.

- Oonko mää tän illankin synttärisankari?

- Kyllä sää oot, ihan tän koko illankin.

(Lisäksi Miete hoki juhlapöydässä lähes taukoamatta, 

että mä otan tätä ja tuota kaksi, "koska mä olen synttärisankari".) 

Kuvan mekko päätyi synttäripäiväasuksi, tämä, äidin suosikki ei kelvannut

- Oonko mää nyt täyttänyt neljä?

- Kyllä. Nyt sä oot neljänvanha ja vuoden kuluttua sä täytät viisi.

- Äiti kuinka vanha sää oot?

- Mä olen, kröhöm, kolmekymmentäneljä.

- Sää oot kyllä aika pa...paljon... Äiti mä meinasin sanoa että painava! 

(valitse näistä nyt sitten se pienempi paha...)

Mitenkähän se pitäisi muuten tulkita, 

kun laitoin Mietteen synttärikakun päälle vahingossa kolme kynttilää, 

ja mieheni piti huomauttaa, että mitä jos laittaisit vielä neljännen.

Ehkäpä minä hiukan salaa toivoisin, että voisin pitää ikuisesti itselläni pienen tyttöni...